Vastuu ja Vapaus

Elämä on just niin täydellistä, että eteesi tuodaan aina ne tilanteet, asiat ja ihmiset, jotka kulloinkin parhaiten vievät sua eteenpäin valitsemallasi tiellä. Varsinkin, jos heität ilmaan toiveen tietystä kokemuksesta, seuraa jo kulman takana mahdollisuuksien kirjo juuri kyseisen asian kohtaamiseen. Tietystikään emme aina tunnista näitä tilaisuuksia positiivisessa valossa, tai monesti se tapahtuu vasta jälkeenpäin. Joskus herään keskellä tapahtumasarjaa, katselen tilannetta kuin hidastetussa elokuvassa, mutta en osaa pysäyttää sitä tai toimia toisin. Ennen kuin olen hakannut päätäni seinään tarpeeksi monta kertaa.

Parhaita hetkiä on ne, kun keskellä kirkasta päivää omaan päänhakkaamiseen havahtuu ja tajuaa sen mahdottomuuden. Siis sen, että minä tässä ihan itse hakkaan omaa päätäni, sitä ei tee kukaan muu minulle. Itse luon oman maanpäällisen helvettini! Tämä on viime aikoina havainnollistunut todella konkreettisesti mulle vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Olen päätynyt (siis minut on johdatettu) tilanteisiin, joissa toinen ei ole toiminut odotusteni tai niiden ennakkokäsitysten mukaan, joita olen hänestä muodostanut. MINÄ olen luonut rajat toisen ympärille, ja kun hän ylittää ne, minä loukkaannun. Kuinka hän voi tehdä näin minulle??

Vanha, lapsuudesta lähtöisin oleva käyttäytymismallini kyseisessä tilanteessa on ollut marttyyrin rooli. Kunnes jossain vaiheessa tajusin tekeväni sillä itselleni vain lisää huonoa oloa ja päädyin uuteen malliin. Kohtasin tilanteet kertomalla toiselle ihmiselle suoraan, kuinka hänen käytöksensä loukkaa minua. Syyttämällä toista omasta pahasta olostani, pesin käteni asiasta ja sain näennäisesti hyvän olon itselleni. Eihän minulla ollut mitään tekemistä asian kanssa, se toinen kaiken aiheutti! Näin olen muodostanut elämäni täyteen riippuvuussuhteita; oma hyvinvointini on ollut riippuvaista muiden käytöksestä, ja olen pitänyt heistä kiinni omilla vaatimuksillani.

Aivan upeaa, kuinka tämä koko tapahtumaketju on nyt tuotu silmieni eteen, ja muutaman kauniin sielun avustuksella sain kokea ja ymmärtää sen. Että vain minä ITSE OLEN VASTUUSSA itsestäni, ei kukaan muu. Ottamalla vastuun joka tilanteessa, kohtaan itsessäni nousevat tuntemukset ja tiedän, että ne ovat itseni aiheuttamia, vaikka ärsyke tulisikin ulkoapäin. Näin ollen vapautan toisen riippuvuudestani, ja samalla annan itselleni täyden VAPAUDEN olla oma itseni ja valita oma todellisuuteni. Todellisessa vapaudessa ei ole määritteitä tai rajoja, on vain muutosta ja sen hyväksymistä. Niin kauan, kun pidän kiinni toiseen ihmiseen kohdistuvasta määreestä tai roolista - hän on ystävä, hän on poikaystävä, hän on poliitikko, hän on aina yhtä ärsyttävä… - en anna toiselle mahdollisuutta muutokseen. En anna itselleni mahdollisuutta muutokseen. Ja kuitenkin parasta ikinä olisi kahden ihmisen kohtaaminen, ei menneisyydestä vaan tästä hetkestä - tyhjyydestä käsin. Niin että kumpikin saa olla joka hetki UUSI.

Olla Näkyvä

Sain inspiksen llaittaa postauksien yhteyteen musiikkia jota olen kuunnellut kirjoittaessani.




Olin juuri eräässä mentaalisen valmennuksen ryhmätapaamisessa. Voi juku sentään kun on mahtifiilis nähdä selkeästi. Olo on niin kaunis, että ei tee mieli yrittää sanallistaa ja selittää. Huomaan, että minkä tahansa ulostaminen ymmärrettävään muotoon on todella haastavaa ja ahdistusta aiheuttavaa. Mieli pyrkii joka väliin ja järjestää ja kontrolloi kaikkea siinä määrin, että lopulta sisältö katoaa ja jäljellä on vain rakenteita. Nättejä sanoja peräkkäin söpöissä lauseissa. PLAAH!!! ja kun haluais kirjottaa ihan jotenki muuten ku niin tylsästi ja silleen että muka kaikki kuulostaa kivalta ja ihan sama sitten jos kukaan ei kuitenkaa saa kosketusta ite asiaan

nyt jos vaan kirjoitan miettimättä katson mitä sanoja tulee tyhjää energiaa hmm mfeojfeskajfeosajfoij mieleni rajat ovat maailmani rajat joo tää on kuultu mutta kuka ymmärtää tai sisäistää tai oikeesti elää niin että ei muodosta rajoja itselleen olen rajaton minussa on kaikki ja tuo kaikki on pelottavaa joten rajoitan sitä mitä haluan nähdä niinpä muodostan uskomuksia käsityksiä joiden varaan rakennan maailmani onko lopulta mitään väliä onko enkeleitä olemassa tai onko jumalaa olemassa se joka niihin uskoo hänen maailmassaan niitä on olemassa jos joku toinen uskoo helvettiin hänelle se on totta eikä näiden kahden maailman erilaisuudella tarvi olla merkitystä niin että siitä pitää sotia antaa toisten uskoa mitä ikinä haluaa LAKKAA KATSOMASTA SINNE NAAPURIIN JA LAKKAA KADEHTIMASTA TAI PAHEKSUMASTA SITÄ NIIDEN MERSUA!!! kun ei se sun ole sen huonompi tai parempi niin mitä väliä tää on joku outo mielenvikaisuus joka meissä vallitsee että ei nähdä omaa kaikkivoipaisuutta luoda täysin oma todellisuutemme että jos se oma rotisko auto ei miellytä hanki sit se mersu äläkä urputa äläkä usko mitä joku toinen sulle sanoo ihan sama mikä mersun omistaja tai guru tai valaistunut tai jeesuskristus etsi sieltä sisältäsi se totuus ja kukaan ei voi enää harhauttaa sua kun löydät totuuden ja näytät sen ulospäin ja kaikki epäaitous katoaa susta tulee läpinäkyvää

läpinäkyvyys

ihan huippu juttu voitaisko koittaa? mitä tapahtuu jos en piilottele salaile peitä pidä naamioita pakene. vaan kohtaan ja katson ja olen näkyvä. OLEN NÄKYVÄ. päästän irti hallinnasta ja kontrollista jolla pidä yllä illuusiota paremmasta minusta. niin kuin en olisi täydellinen tällaisena. jumalan kaltaisena. mitä häh kuka täällä huijaa ja ketä? sinä joka luet tätä voisinko pyytää apua. että kun nähdään - ja jollain oudolla tavalla se aina tapahtuu kun just tiettyjen sielujen tiet on tarkoitettu kohtaamaan - voisitko pliis muistuttaa mua olemaan näkyvä siis että kun piiloudun kun puen ylleni roolin kun katson mutta en kuitenkaan näe silloin tarvin sua joka katsoo silmiin ottaa kädestä tai koskettaa olkapäälle ja sanoo päästä irti PÄÄSTÄ IRTIII älä spennaa ole näkyvä elämä on kevyttä



elämä on kevyttä

aina kun olo on raskas ja maailma kaatuu päälle tiedän että se ei ole totta totta on se että sattuu ja tapahtuu se on elämänlaki sattuu ja tapahtuu ja taas sattuu mutta annan sattua TUNNEN sen mitä tuntuu puhtaan tunteen ilman mieltä joka vie tunteen mukanaan metsään ja mässäilee märehtii murehtii kunnes olen niin sekaisin että en löydä itseäni kosketusta todelliseen tunteeseen enää mistään niistä jätekasoista kuinka paljon jätettä kannan sisälläni jätettä joka tekee minut raskaaksi riittämättömäksi maailman ankeimmaksi sen sijaan että tunnen ja päästän irti tunnen ja puhdistan itseni tunnen ja luota elämään että siellä missä tuntuu pahalta ei tarvi olla voin muuttaa suuntaa vaihtaa paikkaa annan tunteen ohjata minua majakkana kehossani

kohti totuutta

olen kaunis olen näkyvä vaikkakin vain tämän hetken se on tässä se on todiste se riittää



minä riitän.

Katso Maisemaa

En voi lakata ihmettelemästä tätä upeaa talvea! En muista, että olisin koskaan nähnyt Helsinkiä näin kauniina. En vaikka tunnustaudun täysin kesäihmiseksi. Tässä lumisessa olemuksessa on jotain hyvin maagista.

Eilen palasin ystävieni luota yöllisistä meditaatiosessioista (kiitos vielä Jollaksen erikoisjoukoille!) bussilla läpi kaupungin. Silmät lautasina tuijotin ulos ikkunasta ja imin sisääni epätodellista maisemaa. Kaikki oli valkoisenaan. Ilma oli sakeana lumipölystä niin että näkyvyys oli minimaalista ja kaikki ympärillä tuntui olevan käsinkosketeltavaa. Musta yö ja valkoinen lumi loivat utopistisen kontrastin. Teiden varsilla autot hautautuivat jättimäisiin kinoksiin; ihmisen pienuus hätkähdytti rajattoman luonnon keskellä. Kaikkialla oli totaalisen hiljaista ja paikalleen pysähtynyttä - aika venyi yli rajojen, katosi olemasta ja avasi oven toiseen maailmaan. Tunsin olevani ainoa eloonjäänyt kadotetussa kaupungissa, kuin kauhuelokuvan kulisseissa. Ja kuitenkin kaikki oli niin Kaunista. On Kaunista. Tänäänkin, vaikka ihmiset ovat palanneet maisemaan ja illuusio ajan katoamisesta on poissa.

Mikä lopulta on illuusiota? Ajattomuus vai kilpajuoksu aikaa vastaan? Jatkuva kiire, tarve päästä jonnekin, pilalle mennyt päivä, kun bussi on myöhässä? Keskellä kaupunkia, ohikiitävien ihmisten lomassa, muistutan itselleni: Katso maisemaa. Katso Maisemaa! Siellä se on, lumihuippuisten puiden latvoissa ja tuulen huminassa... Ajaton, tuntematon, aineeton, joka hukkuu ihmismielen kaaokseen. Silloinkin kun se on niin ilmiselvästi silmieni edessä.

Life teach me to die

Damien Rice / Cannonball

Stones taught me to fly
Love, it taught me to cry
Life, it taught me to die
So it's not hard to fall
When you float like a cannonball

Totuuden Lähteellä

"If you want to learn something, read about it; if you want to understand something, write about it; if you want to master something, teach it." Yogi Bhajan.

Huomaan, että sisälläni on jatkuva paine kirjoittaa ulos sanoiksi - manifestaatioksi - jotain siitä aineettomasta ja löydetystä, joka hetki hetkeltä avautuu yhä suuremmaksi sisälläni. Kirjoittaminen todella selkeyttää ja vahvistaa itselleni elämää, siten kun se tässä ja nyt ilmenee vaihtuvien kokemusten ja tuntemusten jatkuvana virtana. Vielä kirjoittamistakin elävämmän kokemuksen antaa meditaatioryhmien vetäminen ja muiden ohjaaminen läsnäoloon ja Jumaluuden lähteelle.

Inspiraatio ryhmien ohjaamiseen tuli minulle täysin yllätyksenä ja odottamatta, mutta kuitenkin niin selkeänä, että ryhmien aloittaminen tuntui täysin väistämättömältä. En ole missään vaiheessa kokenut olevani siihen "valmis". Vierastan itseni näkemistä opettajana, en koe olevani muiden yläpuolella, saatika jakelevani totuuksia (ne tulee kunkin itse löytää). Kuitenkin tunnen voivani antaa jotakin; aikaani, läsnäoloani, aineettomasta kumpuavia sanoja, jotka parhaimmillaan viitoittavat tietä muille kohti samaa pyhää ja aineetonta heidän sisimmässään.

Tämän prosessin todistaminen käytännössä on elävöittävä kokemus. Jokainen kerta, kun istun alas hiljentymään, seuraan ihmetyksellä tyhjyydestä kumpuavaa sanoinkuvaamatonta. Ja kun kuitenkin puen sen parhaani mukaan sanoiksi ja jaan siitä käsin ulospäin, tunnen laajenevani kuin ilmapallo, johon puhalletaan ilmaa jokaisella sisäänhengityksellä. Tämän aamun meditaatiossa pyysin myös osallistujia avaamaan sanallisesti tuota aineetonta. Heidän energiansa resonoi sisälläni ja tuntui kuin olisimme puhuneet yhteistä universaalia kieltä. Kuinka kaunista onkaan muiden kohtaaminen puhtaasti tuosta viattomuudesta käsin, joka kaikkien mielemme pelkojen takaa löytyy. Ihmisten keskinäinen kanssakäyminen on hyvin harvoin niin läsnäolevaa. Ei ole tarvetta puolustella, suojautua tai hyökätä, kun kosketuksen totuuteen löytää sisältään.